Mietelmiä elämästä

Kuulin eilen surullisen asian – yksi täällä asuvista ystävistäni oli saanut todella ikäviä uutisia. Tämä valitettava tapahtuma sai minut tajuamaan muutaman asian, jotka aion nyt jakaa kanssanne.

Ystäväni kertoi asiasta minulle puhelimessa. Lohduttaessani häntä koin ensimmäistä kertaa todella suurta turhautumista englannin kieltä kohtaan. Miten sanoa ne oikeat sanat vieraalla kielellä, kun niiden löytäminen omalla äidinkielelläkin on vaikeaa? Mielessäni pyöri useita amerikkalaisista tv-sarjoista kuultuja kliseitä, mutta niiden voima ei tuntunut riittävän ilmaisemaan sitä, mitä oikeasti halusin sanoa. Miten oikeasti kertoa, kuinka pahoillaan toisen puolesta on?

Oman äidinkielen merkitys ei ole koskaan tuntunut minulle yhtä kouriintuntuvasti kuin eilen. Vaikka englanti (tai joku muu kieli) sujuisikin hyvin, jää vieraalla kiellelä kommunikointi pakostakin köyhemmäksi kuin mihin oma äidinkieli antaa mahdollisuuksia. Kaikkia niitä pieniä vivahteita, jotka tekevät kielestä rikasta, on lähes mahdoton hallita vieraassa kielessä. Vaikka omat ajatuksenikin ovat jo aikaa sitten alkaneet juosta päässäni englanniksi, on suomi silti äidinkieleni - kieli, jota en koskaan tahdo unohtaa. Äidinkieli muokkaa maailmaamme heti syntymästämme asti, se antaa meidän käyttöömme nimiä, käsitteitä, merkityksiä. 

Eilen riittämättömyyden tunnettani pahensi varmasti se, että puhelimessa on pakko kommunikoida äänellä, koska toinen ei voi lukea eleitäsi. En toki tiedä, olisinko löytänyt oikealta tuntuvia sanoja edes omalla äidinkielelläni, mutta juuri sillä hetkellä vihani suuntautui englantiin, tuohon maailmankieleen, joka ei antanut minulle mahdollisuutta pyyhkiä toisen kyyneleitä pois. Tänään kuin näin ystäväni, ymmärsin jälleen kuinka paljon helpompaa kasvokkain kommunikoiminen on. Ei lohduttamiseen välttämättä tarvita sanoja; ilmeet, eleet ja teot voivat kertoa niin paljon enemmän. Sanaton viestintä jatkaa siitä, mihin sanat loppuvat.

Eilinen ja tämä päivä saivat minut myös tajuamaan, että elämäni on todellakin nyt täällä, ainakin hetkellisesti. Minä en ole täällä vain vaihdossa, olen täällä elämässä ihan normaalia arkea – ei arkea sanan ikävässä, tylsässä muodossa, vaan arkea sen normaalia elämää kuvaavassa muodossa. Vaikka vierailijoiden kanssa on tullut kierrettyä nähtävyyksiä ja kauniita paikkoja, yleensä päiväni täyttyvät täällä samanlaisista asioista kuin Suomessakin. Toki arkeenkin on tullut lisämaustetta esimerkiksi tuosta vieraasta kielestä ja uusista paikoista, mutta se on silti arkea kaikkine iloine ja suruineen. Kuten blogin nimikin sen osuvasti kertoo – tämä on elämää mannerlaattojen välissä, ei pelkkä lomamatka vieraassa maassa. Tämä aika ei ole ollut minulle lomaa omasta elämästäni, vaan olen siirtänyt oman elämäni nyt tänne.

Kaiken tämän lisäksi nuo eilen kuulemani ikävät uutiset saivat minut myös ymmärtämään, kuinka tärkeitä ihmissuhteita olen jo luonut täällä. Tämän syksyn jälkeen minulla ei ehkä ole tuhatta uutta Facebook-kaveria tai satoja kivoja biletystuttuja ympäri Eurooppaa – kuten vaihdossa olleilla oletetaan usein olevan  –  mutta sen sijaan minulla on täällä muutama ihminen, joista on tullut minulle todella tärkeitä. Ihmisiä, joiden suru koskettaa minuakin. Ei ystävyyteen, kuten ei muihinkaan ihmissuhteisiin, tarvita vuosia, ei niiden syvyys ole kiinni ajasta. Joskus lyhytkin aika riittää siihen, että löydät elämääsi ihmisiä, joiden ymmärrät rikastuttavan sitä todella paljon.

Jos siis jotain hyvää täytyy ikävistä asioista löytää, voi useimmiten sanoa, että ne antavat uutta perspektiiviä elämään. Niin kävi tälläkin kertaa. Vaikka kyllä minä yhä olen sitä mieltä, että ikävät uutiset ovat todella syvältä.

Mietteliäin terveisin,

Elina